top of page
Search
  • Ari Marjovuo

Anoreksia, bulimia ja BED







Syömishäiriöt

Yleistä syömishäiriöistä


Syömishäiriöt muodostavat oman kokonaisuutensa, josta tunnetuimmat ovat laihuushäiriö eli anorexia nervosa ja ahmimishäiriö eli bulimia nervosa. Lisäksi tunnetaan ahmintahäiriö eli ns. BED (Binge eating disorder). Lisäksi on olemassa määrittämätön syömishäiriö, jossa minkään kolmen edellisen kriteerit eivät täyty, mutta jossa on samankaltaisi piirteitä. Se on yhtä vakava kuin syömishäiriöt yleensäkin. Lisäksi ajoittain puhutaan erilaisista epävirallisisista syömishäiriön tyypeistä (ortoreksia, RED-S, AFRID ja diabulimia).


Syömishäiriö on yllättävän yleinen. Psykiatrian kirjallisuuden mukaan noin 7 % suomalaisista naisista sairastaa syömishäiriön ennen kuin täyttää 30 vuotta. Vaikka syömishäiriöt ovatkin yleensä nuorten naisten ongelma, myös miehet ja muunsukupuoliset voivat sairastua siihen. Hoidossa olevista laihuushäiriöistä kärsivistä on miehiä noin joka kymmenes.


Anoreksia nervosan eli ahmimishäiriön määrittely


Anoreksian tyypilliset piirteet ovat painon lasku ja laihuus, lisäksi painon laskun tulee olla itse aiheutettu välttämällä ravinnon saantia ja usein myös lisäämällä liikuntaa. Anoreksiasta kärsivä ihminen ei yleensä arvosta ulkonäköään eikä kehoaan, vaan kokee olevansa ruma ja laihuudestaan huolimatta liian lihava. Hänen kuukautisensa ovat usein jääneet pois, miehillä seksuaalinen halu on vähentynyt ja ehkä potenssi kadonnut kokonaan. Yksin painon suurikaan lasku ei kuitenkaan tarkoita, että ihminen sairastaisi anoreksiaa. Painon lasku voi johtua fyysisistä sairauksista, esim. keliakiasta. Laihuushäiriön ytimessä on vääristynyt ruumiinkuva.


Anoreksiasta kärsivä saattaa todella pitää itseään lihavana, nähden jopa peilikuvansa vääristyneen suurena tai sitten hän saattaa tietää olevansa laiha ja nähdä peilikuvansa laihana, mutta tästä huolimatta hän silti ristiriitaisesti tuntee olevansa lihava. Tapa nähdä itsensä voi myös vaihdella. Hyvänä päivänä kehonkuva on realistisempi kuin huonona. Tätä ulkopuolisten on vaikea ymmärtää.


Anoreksia voidaan jakaa kahteen tyyppiin. Voidaan puhua paastoavasta anoreksiasta, jolloin ihminen pidättäytyy ruuasta. Toisaalta voidaan puhua myös bulimisesta anoreksiasta, jolloin ihminen aika ajoin ahmii ruokaa, mutta käyttää erilaisia tyhjennyskeinoja ja / tai paastoaa pitääkseen painonsa alhaalla tai sitten ei varsinaisesti ahmi, mutta tyhjentää itsensä jollain tavalla ruokailun jälkeen. Molemmissa tapauksissa yhteistä on se, että paino laskee liian alhaiseksi. Anoreksia voi siis muistuttaa bulimiaa.


Anoreksian alku


Anoreksia alkaa yleensä 13–16 vuoden iässä ja kestää usein vuosia. Usein lähtökohtana on laihduttamisyritys, jonka onnistuminen tuottaa kontrollin tunteen ja ehkä myönteistä palautetta. Hän alkaa ehkä uskoa, että muut ihailevat hänen itsekuriaan ja laihuuttaan. Monet sairastuneet ovat tunnollisia, itselleen vaativia, luotettavia ja varsin usein harrastavat jotain urheilulajia erittäin aktiivisesti. Urheilulaji on myös usein laihuutta suosiva: tanssi, voimistelu, taitoluistelu. Moni anoreksiasta kärsivä myös työskentelee ammatissa, jossa edellytetään laihuutta, esim. mallina tai lentoemäntänä.


Monien anoreksiasta kärsivien luonteessa on perfektionismia. Melko usein sisarella tai lähisukulaisella on tai on ollut jokin syömishäiriö, joten jonkinlainen perinnöllinen alttius asiaan ilmeisesti liittyy. Kuitenkin kulttuuriset ja ympäristötekijät näyttäisivät vaikuttavan asiaan. Länsimainen laihuutta ihannoiva media on vallannut jo miltei koko maailmaan, mutta monissa paikallisissa kulttuureissa – joissa ennen on pidetty ihanteellisena pyöreää naisvartaloa – juuri tv:n saapuminen on nostanut syömishäiriöiden esiintyvyyttä nopeasti.

On arveltu, että syömishäiriöiden määrä olisi lisääntynyt viimeisen sadan vuoden aikana, mutta ongelmana on asian mittaaminen ja todentaminen. Psykoterapia ja nykyaikainen psykiatria ovat varsin uusi ilmiö, eikä vertailukelpoisia tilastoja ole helposti saatavilla. Tiedetään kuitenkin, että yli 4/5 osaa nuorista naisista ilmoittaa olevansa tyytymättömiä painoonsa. Voisi ainakin olettaa, että näin ei ole ollut kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina. Monissa maalauksissa on kuvattu nimenomaan runsasmuotoisia naisia, toisin kuin nykyisessä mediassa.


Yksilön elämän eri asiat voivat myös vaikuttaa laukaisevina tekijöinä. Esimerkiksi kiusaaminen, varsinkin ulkonäköön kohdistuva, voi vaikuttaa syömishäiriön alkamiseen. Lähiympäristö on usein suorituksia ja menestystä arvostava. Kyse ei välttämättä ole perheestä, vaan yksilön laajemmasta sosiaalisesta ympäristöstä: koulusta, kaveripiiristä, yhteiskunnan ilmapiiristä ja muista asioista, joita yksilö havainnoi ja tulkitsee. Anoreksiasta kärsien perheet ovat hyvin erilaisia. Anoreksian syynä ei yleensä ole vanhempien laiminlyönti tai kylmyys lastaan kohtaan, kuten ennen oletettiin. Anoreksiasta kärsivän perheet voivat yhtä hyvin olla tasapainoisia tai toisaalta niitä voi leimata vaikkapa vanhempien alkoholismi ja turvattomuus.


Anoreksia on vakava sairaus


Anoreksia on vakava sairaus siksi, että se johtaa elimistön nälkiintymistilaan. Raajat voivat sinertyä, iho kuivua, sydän lyödä normaalia harvemmin, verenpaine laskea ja esiintyä ns. lanugokarvoitusta. Noin viisi prosenttia anoreksiaan sairastuneista kuolee joko laihuudesta seuraavien muiden ongelmien tai anoreksian ohessa kärsityn masennuksen seurauksena tehdyn itsemurhan vuoksi. Anoreksiaan liittyy psykiatristen sairauksien korkein kuolleisuus, joskin on esitetty myös väitteitä, joiden mukaan tämä tieto olisi peräisin tutkimuksista, joissa on mukana vain kaikkein vaikeimmin oirehtivia ja siten olisi liian synkkä. Saattaakin olla, että tulevat tutkimukset antavat optimistisemman kokonaiskuvan. Yleensä anoreksian ohella ihmisellä on monia muitakin psyykkisiä ongelmia, yleisimmin ahdistuneisuutta ja masennusta. Joka neljännellä on myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Myös viiltelyä, pakko-oireita ja paniikkitiloja voi esiintyä. On arvioitu, että sairaus kestää keskimäärin noin 6 vuotta. Sairastuminen tapahtuu usein vähitellen, niin myös paraneminen.


Jos painoindeksi on hyvin alhainen, eikä ihmisen hyvinvoinnissa näytä tapahtuvan myönteistä muutosta, voidaan tarvita sairaalahoitoa. Hoitoon osallistuu silloin yleensä tiimi, johon voi kuulua esim. psykiatri, sisätautilääkäri, psykologi ja ravitsemusterapeutti. Yleensä potilas allekirjoittaa itse hoitosopimuksen. Tavoitteena on esim. painon nostaminen takaisin sairautta edeltäneelle tasolle ehkä kilon viikossa nopeudella, kuukautisrytmin palautuminen jne. Osastohoidon vaatima aika vaihtelee viikoista kuukausiin.


Painon alkaessa nousta sairaalahoidossa ja oman kehon muotojen ja kuukautisten alkaminen voi herättää anoreksiasta toipuvassa ahdistusta, jota voidaan käsitellä terapeutin tai psykologin kanssa. Sairaalavaiheen jälkeen on edessä avohoitovaihe, joka voi olla myös vaiheittaista. Ihanteellista olisi, että paikassa olisi syömishäiriöosaamista (käytännössä osaaminen vaihtelee paikkakunnittain), ja siirtyminen avohoitoon tapahtuisi asiakkaan tarpeiden mukaisesti ja tuki jatkuisi saumattomasti.


Kun liikunnan määrä kasvaa sairaalajakson jälkeen, tarvitaan myös enemmän energiaa. Tämäkin voi herättää toipilaassa pelon painon nousemisesta yli tavoitepainon. Ravitsemusterapeutin ja muiden ammattilaisten tuki on tässä tarpeellista. Kun ravitsemustila alkaa korjaantua, paranevat yleensä useimmat laihuushäiriöön liittyvistä fyysistä oireista. Toipumiseen saattaa liittyä ohimenevä ahmimisjaksokin. Onkin huomattava, että anoreksiasta kärsiväkin saattaa ahmia ajoittain sairauden eri vaiheissa. Hän kuitenkin joko kuluttaa tämän energian urheilemalla tai poistaa ruuan elimistöstään oksentamalla tai muilla keinoin.

Käytännössä vaikeita tilanteita syntyy usein siitä, että vanhempien ja ystävien mielestä nuori tarvitsisi hoitoa, mutta hän ei itse tätä tunnista. Varsinkin sairauden alkuvaiheessa voi olla ihminen voi kokea laihtumisensa eräänlaisena onnistumisena. Tällöin hän ei välttämättä kuuntele muiden huolestuneita puheita, mutta sairauden edetessä hän saattaa muuttua vastaanottavammaksi. Lähiympäristö voi pyrkiä herättämään sairaudentuntoa sekä kasvattamaan ihmisen motivaatiota hoitoa ja parantumista kohtaan.


Anoreksiasta voi parantua ilman hoitoakin, mutta yleensä psykoterapia ja ravitsemusterapia tukevat toipumista. Sairaalahoidon tarpeesta päättää aina lääkäri. Äärimmillään lääkäri voi, ainakin alle 18-vuotiaan kohdalla, kirjoittaa ns. M1-menettelyn kautta hoitomääräyksen, jolla nuori viedään vastentahtoiseen hoitoon. Tämä on kuitenkin harvinaista. Anoreksian lääkehoidosta päättää aina lääkäri, mutta yleensä mahdollinen lääkitys kohdistuu anoreksian ohella esiintyvään masennukseen ja ahdistukseen, anoreksian ydinoireisiin niitä määrätään harvoin.


Anoreksian hoito psykoterapialla


Terapiamuodoista, varsinkin silloin kun kyse on nuoresta, jonka oireet ovat juuri alkaneet, sopivin saattaa olla perheterapia. Jo kymmenkunta istuntoa voi olla avuksi. Tärkeää on se, että perheterapeutti tuntee anoreksian ja hänellä on kokemusta sen hoitamisesta. Myös erilaisista kognitiivisen psykoterapian muodoista voi olla apua. Ongelmana tässä on se, että tutkimusnäyttöä psykoterapian tehokkuudesta anoreksian hoidossa on melko vähän, vaikkakin joitakin myönteisiä tuloksia on tiedossa.


Jos asiakas ei tunne itseään sairaaksi, eikä ole motivoitunut hoitoon, voi terapian hyöty jäädä vähäiseksi. Psykoterapia saattaa myös jäädä kesken. Tästä huolimatta psykoterapia yhdessä ravitsemusterapian kanssa on yksi keskeinen apukeino, jota anoreksiaa sairastavalle voidaan tarjota. Kun anoreksiaan liittyy usein myös muita ongelmia kuten masennusta ja ahdistusta, voidaan näitä hoitaa psykoterapiassa, jos ihminen on siihen itse jossain määrin motivoitunut. Näin ollen psykoterapia on usein hyödyllistä anoreksian hoidossa.


Uusien tutkimusten mukaan anoreksiasta toipuminen näyttää aiempaa valoisammalta. Viiden vuoden sisällä sairastumisesta näyttäisi toipuvan kaksi kolmesta. Vain osalla sairaus muuttuu pysyväksi. Toipumiseen on siis hyvät mahdollisuudet.


Bulimia nervosa eli ahmimishäiriön piirteet


Bulimian keskeinen piirre on ahmimiskohtaukset, joiden aikana ihminen syö suuria määriä – jopa useita litroja - ruokaa nopeasti. Lisäksi hänen ajatteluaan hallitsee pakonomainen tarve syödä. Estääkseen pelkäämänsä painon nousun hän jollain tavalla säätelee näitä vaikutuksia joko oksentamalla, paastoamalla ajoittain käyttämällä ulostuslääkkeitä tai muilla tavoin. Hän myös pitää itseään lihavana, pelkää lihomista ja tämä saattaa johtaa myös alipainoisuuteen. Tyypillinen mielikuva bulimiasta on se, että ihminen ahmii valtavia määriä ruokaa nopeasti ja oksentaa sen pois. Kuitenkaan kaikki bulimiasta kärsivät eivät oksenna, vaan kuluttavat energian pois urheilemalla tai paastoavat ajoittain. Oksentaminen ei siis ole edellytys bulimialle.


Bulimia on erilainen ongelma kuin anoreksia, mutta anoreksian ns. buliminen alatyyppi on varsin samankaltainen ongelma kuin bulimia. Toisaalta alipainoisuus kuuluu anoreksian piiriin, toisaalta ahminen kuuluu bulimian piiriin. Kansainvälisen DSM-5 tautiluokituksen mukaan ahmimishäiriökriteeriä ei tulisi antaa ihmisille, joka on alipainoinen. Suomessa ei kuitenkaan ole käytössä DSM-5 diagnoosiluokitus, vaan ICD-10. Siksi rajapinnan määrittely voi olla hieman erilaista. Yleensä bulimiasta kärsivät ovat normaalipainoisia, joskin paino voi vaihdella suuresti. Anoreksia voi muuttua ajan myötä bulimiaksi ja päinvastoin.


Bulimian alku


Bulimia alkaa yleensä laihdutusyrityksestä. Sen seurauksena nälkä kasvaa suureksi ja ihminen alkaa ahmia. Nälän tunne onkin yksi keskeinen tekijä, joka laukaisee ahmimiskohtauksen. Syöminen ja lihomisen pelko alkavat hallita ajattelua. Ajan kuluessa ahmimiskohtausten määrä kasvaa ja ihminen sairastuu bulimiaan. Bulimiassakin erotetaan ahmimishäiriö sekä epätyypillinen ahmimishäiriö, jossa kaikki oirekriteerit eivät täyty, mutta oireet muistuttavat ahmimishäiriön oireita.


Bulimia ei yleensä näy ulospäin kuten anoreksia, mutta siihenkin liittyy monia ongelmia. Hampaiden kiille voi vaurioitua oksentamisessa pahoin, kehon elektrolyyttitasapaino voi järkkyä, ihmisellä voi olla kouristuksia, lihasheikkoutta tai sydämen rytmihäiriöitä. Kuukautiskierto voi vaikeutua. Neljällä viidestä ahmimishäiriöstä kärsivällä on jokin muu psyykkinen ongelma; masennus on varsin yleistä. Myös ahdistus ja epävakaa persoonallisuushäiriö ovat melko yleisiä asioita. Moni kärsii heikosta itsetunnosta. Bulimiasta kärsivät ovat usein luonteeltaan enemmän ulospäin suuntautuneita kuin anoreksiasta kärsivät. Monilla on traumaattinen lapsuus, esim. alkoholisoitunut ja väkivaltainen vanhempi. Bulimia alkaa yleensä 15–24 vuoden iässä ja jatkuu usein vuosia ennen kuin ihminen hakee esim. psykoterapeutin apua. Ajoittain ongelma voi jäädä taustalle, ihmisellä voi olla vuodenkin tauko ahmimiskohtauksissa. Ilman apua ongelma voi jatkua pitkään. Jos ongelmaan liittyy persoonallisuushäiriö, päihteiden väärinkäyttö ja impulsiivisuus, ei ennuste ole kovin hyvä. Kuitenkaan kokonaiskuvaa asiasta on vaikea saada, sillä ilmeisesti vain pieni osa bulimiasta kärsivistä hakeutuu hoitoon.


Psykoterapia bulimian hoidossa


Ahmimishäiriöissä psykoterapioiden tehosta on näyttöä. Psykoterapiassa toipuu noin ¾ bulimiasta kärsivistä. Hoitoajat vaihtelevat muutamista kuukausista useisiin vuosiin.


BED eli ahmintahäiriö


Kolmas yleinen, mutta vähemmän tunnettu syömishäiriön muoto on ahmintahäiriö. Se on siis eri asia kuin ahmimishäiriö, vaikka onkin varsin samankuuloinen sana. Ahmintahäiriö eli BED luokitellaan epätyypillisiin syömishäiriöihin koodilla F50.8 (muu syömishäiriö) ja joskus koodilla F50.3 (epätyypillinen ahmimishäiriö). Yksinkertaisesti kuvattuna se tarkoittaa sitä, että ihminen ahmii suuria ruokamääriä, mutta ei käytä tyhjentämismenetelmiä eikä paastoa tai kuluta energiaa pois. Hän tuntee tästä suurta ahdistusta, kohtauksia on kerran viikossa ja ne ovat jatkuneet 3 kk ajan.


Seurauksena on voimakas painon nousu. Ylipainoisista ihmisistä arviolta hiukan alle joka kymmenes kärsii ahmintahäiriöistä ja ylipainon vuoksi hoitoon hakeutuvista joka viides. Häiriö alkaa usein nuoruudessa ja jatkuu pitkään. Välillä ihmisellä voi olla parempia kausia ja välillä huonompia. Ongelmana ovat samat asiat kuin ylipainossa yleensäkin. Psykoterapiasta on apua ahdistuksen lievittämisessä, masennuksesta toipumisessa ja ruokaan liittyvien ajatusten käsittelyssä, mutta painon laskuun psykoterapiakaan ei yleensä johda. Ongelma on siinä, että nälkä on yksi ahmintakohtauksen laukaiseva tekijä, jota pitäisi hoidossa välttää. Siksi laihduttaminen ei yleensä ole mahdollista ennen kuin ongelma on saatu hallintaan. Tämän jälkeen ihminen voi kokeilla esim. behavioraalisia painonhallintaohjelmia saadakseen painonsa laskemaan, jos hän niin haluaa.


Psykoterapeutin näkökulma syömishäiriöihin


Syömishäiriöt ovat varsin moniulotteinen ongelma, jonka vakavuus vaihtelee hyvin lievästä äärimmäisen vakavaan. Lievänä ongelma on nuorilla naisilla yleinen, varsinkin masennuksesta kärsivillä. Ruoka on joko vastenmielistä, se ei tuota mitään nautintoa, ruokaa syödään puolipakosta tai ajatuksia hallitsee ahmimis- tai ahmintakohtausten pelko ja toisaalta näiden ahmimistilanteiden puolitietoinen suunnittelu. Vakavimmat oireet edellyttävät osastohoitoa, mutta psykoterapiasta on apua monille. Oleellista on kuitenkin oma motivaatio. Syömishäiriöstä voi toipua, ja monet toipuvat siitä, mutta parantuminen vaatii määrätietoisuutta, sitkeyttä ja retkahduksista nousemista. Hyvänä puolena asiassa on se, että monilla syömishäiriöistä kärsivillä näitä ominaisuuksia on.


On totta, että monet syömishäiriöistä kärsivät ihmiset ovat ulkoisesti pärjääviä ja menestyneitä. Yleinen mielikuva syömishäiriöistä kärsivästä ”kympin tytöstä” ei ole täysin väärä, mutta antaa hieman yksipuolisen kuvan asiasta. Vaativuus itseä kohtaan voi näkyä eri tavoin, eikä ole sinänsä kytköksissä ulkoisiin saavutuksiin.


Monilla psykoterapia-asiakkailla on usein selkeästi jokin syömishäiriön muoto. Kela-korvatussa psykoterapiassa tämä on välttämätöntäkin, jotta b-lausunto saadaan (lausunto saattaa kuitenkin perustua myös esim. masennukseen). Syömishäiriöistä kärsivän elämän tarkastelu psykoterapiassa osoittaa kuitenkin usein, että syömishäiriö voi olla erilainen elämän eri vaiheissa. Yhdessä vaiheessa ihminen saattaa ahmia ja oksentaa, toisessa vaiheessa laihtua ja kontrolloida ravinnon määrää, kolmannessa kumpikaan näistä ei ehkä ole täysin selkeästi esillä, mutta ruoka hallitsee ajatuksia.


Syömishäiriöstä toipuminen vie usein aikaa. Pitkäaikainen kela-terapia onkin usein paras ratkaisu. Periaatteessa terapian voi aloittaa sairauden missä vaiheessa tahansa, mutta joskus sairaalahoito on ensin tarpeen. Alipaino itsessään aiheuttaa huonon olon, joka ei poistu puhumalla, vaan lisäämällä ravinnon määrää. Siksi syömisen lisääminen on usein alkuvaiheessa terapian keskeinen tavoite. Jos paino on suhteellisen normaali, voidaan terapian lähestymistapaa vaihdella laajemmin.


Syömiskäyttäytymisen ja syömiseen liittyvien ajatusmallien työstäminen ovat keskeisiä asioita. Koska suurin osa terapiaan tulevista syömishäiriöistä kärsivistä ihmisistä on myös masentuneita ja ahdistuneitakin, on näiden käsitteleminen tärkeää. Joskus pelkästään syömisen käsittely voi aluksi olla liian ahdistavaa, eikä ihminen halua puhua asiasta – tai jopa valehtelee tai ainakin kaunistelee asioista myös terapeutilleen. Tämä ei haittaa, kunhan totuus kuitenkin tulee ilmi, sillä muuten vaarana on, että terapia ei auta. Joskus onkin aluksi parempi keskittyä yleiseen hyvinvointiin, vaativuuteen, ihmissuhteisiin ja suhteeseen omaan itseen.


Kasvava ymmärrys itseä kohtaan ja siihen liittyvä myötätunto omaa tilannetta kohtaan avaavat mahdollisuuden käsitellä syömiseen liittyviä ajatuksia suoremmin. Bulimiassa voidaan pohtia keinoja yksinolon vahvistamiseen, ahmimiseen liittyvää prosessia ja sen muuttamista, toimintamalleja, sekä ateriamäärien hallintaa. Usein ”päätös” ahmia syntyy jo etukäteen esimerkiksi keskellä stressaavaa työpäivää, ikään kuin puolihuomaamatta, sitten matkalla kotiin kauppakoriin kertyy jäätelöä, pastaa, suklaata, banaaneja, jugurttia – kaikkea helposti ja nopeasti syötävää ruokaa. Kotona sitten ihminen siirtyy eräänlaiseen transsitilaan, jossa ahmiminen katkaisee stressaavan päivän. Hetkeksi olo todella voi helpottaa. Ahmimista seuraa usein oksennus, muu tyhjentyminen tai paasto ja ankara liikunta. Olo muuttuu entistä ahdistuneemmaksi. Tästä noidankehästä bulimiassa on päästävä ulos.


Anoreksiassa puolestaan ravinnon määrän asteittainen lisääminen, ravintoon ja omaan itseen liittyvät vääristyneet ajatusmallit ja niiden muuttaminen ovat keskeisiä. Jos ajatuksena on, ”olen jo ruma, jos syön lisää, lihon ja tulen vielä rumemmaksi, eikä kukaan välitä minusta enää lainkaan”, on tämän ajatuksen todenperäisyyttä tutkittava. Tämän lisäksi ajatusmalli on muotoiltava rakentavammin.


Suhdetta liikuntaan on usein tarkasteltava. Monelle syömishäiriöstä kärsivälle liikunta on samaan aikaan sekä rakas harrastus että pakkomielle. Jos liikunta muuttuu lähinnä suorittamiseksi, jota ei ilman suurta ahdistusta voi jättää väliin, jos sen tavoitteena on kuluttaa kaloreita ja se on päivittäistä ja kestoltaan pitkäaikaista, eikä tuota iloa, on suhde epäterve. Se ei tarkoita, että liikunta tulisi lopettaa, mutta liikunnan ilo, rentous ja itselle sopiva määrä on löydettävä uudelleen. Kilpaurheilussa tilanne voi olla vaikeampi hahmottaa, mutta vertailukohtana voisi käyttää muita saman lajin kilpaurheilijoita.


Syömishäiriöistä toipuminen on paitsi toivoa antavaa ja helpottavaa, myös pelottavaa. Syömishäiriö voi olla tärkeä osa käsitystä itsestä. Se viestii siitä, että henkilöllä on hätä, hän on erilainen, häntä ei pidä jättää yksin, hän kontrolloi elämäänsä, joten siihen kytkeytyy monia asioita, joista luopuminen pelottaa. Pelkona voi olla lihominen, ”tavalliseksi” tai ”tylsäksi” muuttuminen, muiden huomion menettäminen, itsearvostuksen väheneminen ja monet muut asiat. Myös näiden käsittely on terapiassa tärkeää.


Oman kehonkuvan käsittely on myös tärkeää. Realistinen käsitys omasta kehosta on keskeinen asia. Terapian kuluessa on myös tärkeää oppia ymmärtämään se, ettei ihmisarvo ole riippuvainen kehon muodoista. Myötätunto itseä kohtaan, oman itsensä arvostus ja itsetunnon paraneminen auttavat toipumaan ja irtautumaan liikaa kehoa korostavasta näkökulmasta. Tämä kaikki vie aikaa, joskus kauan, vuosikausiakin.


Muutos on mahdollista tehdä. Käytännössä näyttää siltä, että syömiseen liittyvät ongelmat ovat masentuneilla nuorilla naisilla yleisiä, vaikka mitään syömishäiriödiagnoosia ei olisikaan. Myös miehillä on näitä ongelmia, mutta ainakin apua he etsivät huomattavasti harvemmin. Syömisen lisäksi on usein tutkittava oman itsen erilaisia puolia ja tiloja, toimintamalleja, ihmissuhteita ja niissä syntyviä ihmisen kannalta epäedullisia vastavuoroisia toimintamalleja, positioita, itseä syyttävää sisäistä ääntä, sisäistä kriitikkoa, vaativuutta ja suorittamista sekä monia muita asioita.


Toipumiselle ei ole mitään valmista reseptiä, joka sopisi jokaiselle, vaan kyse on aina ”käsityöstä”. Jokaisen ihmisen toipumisprosessi on ainutlaatuinen. Vaikka muutos tuntuu vaikealta, on hyvä muistaa, että syömishäiriöistä todella voi toipua. Joka päivä monet ihmiset jättävät syömishäiriön taakseen.

Ari Marjovuo, psykoterapeutti


Comentarios


bottom of page